Yhteyttäminen

Tärkein oppimani asia tunnilla oli yhteyttäminen. Sitä voi tapahtua luonnossa kahdella eri tavalla, kemosynteesissä ja fotosynteesissä. Yhteyttäminen tapahtuu viherhiukksasessa.

Kemosynteesi on eliöiden vanhin yhteyttämistapa. Siinä eräät bakteerit käyttävät hyväkseen tiettyjen epäorgaanisten aineiden, esim rikin, raudan tai typen yhdisteiden sisältämää kemiallista energiaa. Näitä aineita hapettamalla ne saavat energiaa, jonka avulla ne yhteyttävät hiilidioksidista ja veden tai muiden yhdisteiden vedystä orgaanisia yhdisteitä.

Fotosynteesissä kasvit, levät, siimaeliöt ja eräät bakteerit valmistavat auringon säteilyenergian avulla hiilidioksidista ja vedestä orgaanisia yhdisteitä. Tällöin valoenergia sitoutuu syntyvien yhdisteiden atomien välisiin sidoksiin kemiallisena energiana.

Fotosynteesin kaava:  6 H₂O + 6 CO₂  ----> C₆H₁₂O₆ + 6 O_{2  (vesi+hiilidioksidi --> sokeri+happi)}

Opin myös muutamia fotosynteesiin vaikuttavia tekijöitä. Esimerkiksi valon määrän kasvu saa aamuisin yhteyttämisen alkamaan. Muutama prosentti päivänvalosta riittää siihen, että kasvi kasvaa eli se yhteyttää ainetta enemmän kuin sen hengityksessä kuluu. Varjokasvit taas alkavat yhteyttämään jo hyvin vähäisessä valossa, mutta ne eivät pysty käyttämään voimakasta valoa niin tehokkaasti hyväkseen kuin aukeilla paikoilla viihtyvät kasvit. Myös hiilidioksidin määrä rajoittaa usein yhteyttämistä. Lämpötilakin voi esimerkiksi kohota niin korkeaksi, että hengitykseen kuluu paljon energiaa. Tällöin kasvu jää pieneksi.

Solu eliöiden perusyksikkönä

Tässä kappaleessa tärkein oppimani asia oli soluelimien eri tehtävät. Solujen perusrakenne on kaikilla aitotumaisilla melko samanlainen, eliölajista ja solujen tehtävistä riippumatta. Solukalvon tehtävänä on säädellä aineiden siirtymistä soluun ja sieltä pois. Tumassa taas sijaitsee perintötekijät, jotka ohjaavat solun toimintaa. Solulima täyttää yleensä suurimman osan solusta. Siitä suurin osa on vettä, jossa on siihen liuenneita aineita. Erittäin ohuet proteiinisäikeet vaikuttavat solun muotoon ja soluelinten sijaintiin. Solulimassa on siis runsaasti solulimakalvostoa, Sen litteät putkimaiset haarakkeet hoitavat proteiinien ja rasva-aineiden eli lipidien muokkausta ja osallistuvat aineiden kuljetukseen. Solulimakalvon pinnalla voi nähdä ribosomeja. Niitä on myös vapaana solulimassa, jossa ne voivat muodostaa pikku ryhmiä. Solun proteiinit valmistuvat ribosomeilla. Solun "voimaloiksi" kutsutaan mitokondrioita, sillä niissä tapahtuu soluhengitys. Siinä ravintoaineiden sisältämä energia vapautuu pienissä erissä vähitellen solun käyttöön. Glogin laite on säkkimäisten, litteiden kalvorakkuloiden muodostama soluelin. Se osallistuu niiden proteiinien muokkaukseen, joita solu erittää ulkopuolelleen. Lisäksi opin, että soluielimiä ovat myös erilaiset kalvon ympäröimät rakkulat, eli vakuolit. Esim. eläinsolun lysomeissa on entsyymejä, jotka hajoittavat suurmolekyylejä. Monet niistä ovat solun valmistamia, mutta viottuneita tai jo tarpeeksi käyneitä yhdisteitä.